Suomalainen kaivosbuumi: syyt ja toimijat

Markus Kröger 10/2014

Suomessa on vallinnut viime vuosien ajan kaivosbuumi. Metallimalmien ja jätekiven louhintamäärä kasvoi vuosien 2005 ja 2010 välillä 5 miljoonasta 46 miljoonaan tonniin. Kasvunopeus on sittemmin hieman laantunut, johtuen Talvivaaran kaivoksen moninaisista vaikeuksista ja globaalista metallien hintojen laskusta.

Syitä buumiin oli monia. Päällimmäisiä oli siirtyminen vuonna 2011 uuteen kaivoslakiin, jossa vaaditaan muun muassa paikallisväestön kuulemista. Yhtiöillä oli kiire päästä vanhan löyhemmän lain piiriin. Valtaosa kaivoksista kuuluukin vanhan lain piiriin, siirtymäsäännöksin. Poliitikot myös tukivat vahvasti kaivosten luomista, samoin monet tärkeät julkiseen mielipiteeseen ja poliittiseen tahtoon vaikuttavat tahot kuten maakuntalehtien toimittajat ja työmarkkinatahot. Kaivoksia kuvattiin ainoana vaihtoehtona turvata elintaso syrjäseuduilla ja jopa uutena Nokiana. Tämä johti nopeaan ja mittavaan valtiontukeen ja kevyeen sääntelyyn, jotta saatiin investointeja sektorille. Kolmas tärkeä syy oli ja on edelleen valtaukseen perustuva järjestelmä, jossa löytäjälle annetaan omistusoikeus löydökseen ilmaiseksi, toisin kuin monissa muissa maissa, joissa valtio vuokraa maata tai myy oikeuksia ja perii royalteja.

Valtio myös vapautti mittavat geologiset tietonsa ilmaiseksi buumin alettua, mikä nopeutti etsintää ja hakemusten määrää. Globaali kaivosteollisuus onkin pitänyt Suomea viime vuosina kaikkein houkuttelevimpana investointikohteena maailmassa.Uusia kaivoksia pyritään edelleen avaamaan. Hankkeista yksi akuuteimpia on ollut viime aikoina Soklin fosfaatti-uraanihanke Savukoskella, Korvatunturin kupeessa Tuntsan ja Kemihaaran erämaa-alueiden välissä. Kyseessä on Suomen suurin paliskunta: poronhoitajat alueella vastustavat hanketta ilmeisistä syistä. Niin vastustavat monet muutkin, perustellen vastarintaa esimerkiksi sillä, että Soklin fosfaatti on erittäin uraanipitoista ja sen kaivaminen aiheuttaisi näin ollen laajaa saastumista aina läheistä UKK-kansallispuistoa ja paikallisruoantuotantoa myöten, ja lannoite olisi vaarallinen säteilyn vuoksi.

Osa vastustajista muistaa myös katkerasti vuoden 2007, jolloin valtio päätyi myymään 208 miljoonalla Soklin 13-30 miljardin euron arvoiseksi arvioidun esiintymän norjalaiselle Yaralle myydessään tälle osuutensa Kemira Growhowsta, joka omisti löydöksen. Mikäli kaivos perustetaan, tätä kauppaa voidaan pitää paljon pahempana valtionomaisuuden hoitona kuin Soneran UMTS-kauppoja tai Stora Enson Pohjois-Amerikan sijoituksia. Nyt Yara vaatii valtiota osallistumaan kustannuksiin rakentaa yli 100 kilometriä uutta rautatietä, jotta kaivos voitaisiin avata. Avainministerit ovat väläytelleet vihreää valoa.

Suomen kaivosbuumi osoittaa, kuinka maakaappaukset ja hallitusten toimiminen niissä ulkomaisten omistajien puolesta ja paikallisasukkaiden etuja vastaan eivät ole rajoittuneet vain tropiikkiin, vaan koskevat myös arktisia maita ja hyvinvointivaltioista kilpailuvaltioiksi muutettavia valtioita. Keskeiset syyt buumiin liittyvät uuden ideologis-valtarakenteellisen kehikon muodostumiseen. Samanaikaisesti uusliberalismi on vallannut alaa johtaen päätöksiin yksityistää pitkälti ideologisten syiden varassa myös sellaisia kohteita, joita ei kannattaisi yksityistää teknisistä syistä. Näin oli laita esimerkiksi ”Outokummun miesten” myydessä Talvivaaran eurolla ”yhdelle omistaan” eli entiseen johtajistoonsa kuuluneelle Pekka Perälle, tai Jyri Häkämiehen myydessä Yaralle Soklin samalla hinnalla (noin 200 miljoonaa euroa) kuin mitä valtio nyt miettii laittavansa radan rakentamiseen. Häkämiehelle oli annettu v. 2008 positio valtionyhtiöiden hallinnoijana, jolloin hän pystyi suuremmalla vallalla kuin aiemmin oli mahdollista tekemään ideologiansa mukaisia päätöksiä yksityistämisestä. Muodollista virhettä ei tapahtunut valtiontalouden tarkastusraportin mukaan, mutta poliittisesti tapaus kuvastaa, kuinka suurta jälkeä yhtäaikaiset valtarakenteen ja ideologian murrokset voivat saada aikaan – konkreettisesti maankäytössä ja maankontrollissa.40 vuotta suunnitelmissa olleen Soklin avaamisen kannattajat ovat olleet sitä mieltä, että yksityistäminen oli välttämätöntä jotta saatiin mukaan toimija, jolla on varaa tehdä miljardi-investointi ja luoda työpaikkoja. He eivät ole kuitenkaan maininneet laajoja ympäristöhaittoja, vielä suuremman hyödyn mahdollisuuden menetystä, strategisia seikkoja taikka päätöksenteon lyhytnäköisyyteen liittyviä ongelmia. Tällä hetkellä Suomi elää ratkaisevia aikoja; nyt määritellään, liitymmekö osaksi vihreää vaiko ruskeaa taloutta. On monia seikkoja joiden vuoksi näyttää siltä, etteivät nämä lupauksista huolimatta ole yhteen sovitettavissa.

Työtä kaivoksen avauksella annettaisiin lyhyeksi ajaksi. Lopputulos olisi käyttökelvotonta maata, joka ei voisi työllistää ketään. Työpaikat eivät suinkaan olisi seurausta tuottavasta investoinnista, vaan työvoiman palkkaamista sitä varten, että yksityistetyn mineraalivarallisuuden uusi ulkomaalainen omistaja saa kuljetetuksi varallisuuden pois maasta. Kaivannaisteollisuus, joka perustuu ehtyvien luonnonvarojen kulutukseen, ei ole samalla tavalla suoraan ja kestävästi tuottava investointi kuin muut talouden sektorit, vaan on pohjimmiltaan omaisuuden myyntiä. Tai siis omaisuuden myyntiä siellä, missä mineraaleille asetetaan hinta. Suomessa mineraalit annetaan ilmaiseksi löytäjälle.

Yhä useammin askeleet ruskean talouden toteuttamiseksi tehdään siirtämällä luonnonvarojen hallintaa pois demokratian ulottuvilta. Kukaan ei halua saastuttavaa kaivosta mökkinsä viereen tai paliskuntaansa; sinnehän ei voisi edes palata myöhemmin. Globaaleja trendejä seuraillen kotimainen kaivosviranomainen Tukes ei ottanut huomioon ihmisten kriittisiä huomioita Soklista, ja on toiminut Mika Flöjtin mukaan lain hengen ja jopa kirjaimen vastaisesti (kirjoitus 1.8. Maaseudun Tulevaisuudessa).

Tien tai rautatien rakentaminen antaisi Yaralle yliotteen, jossa ei enää voitaisi miettiä, onko hanke järkevä tai voiko sille antaa lupia. Mutta juuri tämä voi olla yksi tavoitteista kaivosbuumin kannattajilla, kuten yhtiöillä. 200 miljoonaa valtion taholta olisi pantti, jolla ongelmien ilmetessä varmistettaisiin valtion lisätuki päästöjen korjaamiseen, jottei päätös vaikuttaisi huonolta, kuten Talvivaaran tapauksessa. Tutkijat ovat kutsuneet tällaista tilannetta termillä ”technological lock-in”, jossa teknologiaa käytetään ehkä tehokkaimpana politiikan välineenä, lukkiuttamaan päätöksentekomahdollisuudet halutuille väylille.

Soklin tapaus, yhdessä monien muiden viimeaikaisten kaivospäätösten kanssa, kuvaa sitä, kuinka Suomi on alkanut seurata ruskean talouden oppeja: investoinnit eivät ole kestäviä tai uuteen vihreään talouteen nojaavia, eivätkä punaisia hyvinvointivaltion luokkaerojen ja epätasa-arvon kasvua vähentävässä mielessä. Tämä kehitys vastaa pikemminkin trendejä globaalissa etelässä. On kysyttävä, onko järkevää, saatikka eettistä, avaamalla uusia kotimaisia kaivoksia tukea suomalaista kaivosteknologiaa ja näin luoda yhä laajempaa globaalia ruskeaa taloutta synnyttävää kehitystä.

Markus Kröger on tutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.